Lavatansseissa on taikaa

Lueskelin tänään töissä Iskelmä-lehteä. Kun ensimmäisen kuuden tunnin aikana käy neljä asiakasta, sitä sortuu vaikka minkälaisiin epätoivoisiin tekoihin viihdyttääkseen itseään, esimerkkinä nyt vaikkapa tuo Iskelmä-lehti.
Iskelmän päätarkoitus on kertoa iskelmätaivaan tämänhetkisistä tähdistä (Paula Koivuniemi, we love u), keikoista ja tietysti lavatansseista. En tiedä onko jokaisessa numerossa puolenkymmentä artikkelia lavatansseissa tavanneista pariskunnista ja näiden onnesta, kun en koskaan aiemmin ole lehteen tutustunut, mutta siis tässä numerossa ainakin oli.

Alan muistuttaa äitiäni päivä päivältä enemmän (punaviinilasi ja kirjan lukeminen ei ollutkaan viimeinen niitti), sillä liikutuin suuresti noista tarinoista ja pariskunnista jotka juhlivat 50-vuotishääpäiväänsä samalla lavalla jossa aikoinaan ovat tavanneet ja menneet vihille. Paikka tai tapa siis sinällään ei ollut kovin koskettava, vaan se, että tässä maailmassa oikeasti on ihmisiä, jotka ovat olleet naimisissa 30, 40 tai 60 vuotta ja ovat edelleen rakastuneita toisiinsa.

Siitäpä sainkin sitten idean, että jahka vain löydän jostain vapaan tovin, otan muut yhtä kyyniset ystäväni mukaan (lue: Sinin) ja lähden sinne lavalle etsimään tuota Suurta Rakkautta. En välttämättä itselleni, mutta muille. Koska mikä olisi sen upeampaa kuin puolen vuosisadan päästä kertoa iskelmälehdessä kuinka rakastui puolisoonsa Tulipunaruusujen soidessa taustalla.

*oksennusrefleksi*