Perjantai helvetistä

Tähän saakka olen kuvitellut, että haastattelun tekemiseen pystyy kuka tahansa ja miten päin tahansa, mutta eilinen muutti mieleni. Itse en uskaltanut olla hyvä haastattelija. Kyllä, en uskaltanut.

Haastattelu-workshopin ideana oli siis se, että kukin ryhmästämme (siis ne jotka olivat torstain johdannossa) haastatteli jotakuta muuta ryhmämme opiskelijaa. Haastattelun teemana oli yksinäisyys, ja tarkoitus oli saada haastateltavasta irti jotain oikeaa, päästä haastateltavan iholle ja tunteisiin kiinni ja saada hänet kertomaan tarinan. Siihen "vereen ja lihaan" (metafora jota Väliahdet toisti eilisenkin päivän aikana ainakin 16 kertaa) pääsi kiinni, kun sai haastateltavan rentoutumaan ja luottamaan haastattelijaan. No, se olikin sitten se helpoin tehtävä.

Itse lätisin haastateltavani kanssa ummet ja lammet; välivuosista, opiskeluajoista ja tulevaisuuden suunnitelmista, kunnes pääsimme hänen sivari-aikoihinsa. Aloitin homman hyvin, kunnes tajusin ettei haastateltava ollut koskaan käsitellyt isä-poika-suhteensa muuttumista sivariin menon vuoksi, eikä ymmärtänyt miksi valintaa ei hyväksytty. Tässä vaiheessa itselläni meni pupu pöksyyn ja pahasti. En uskaltanut kysyä enempää. En vain yksinkertaisesti uskaltanut kysyä haastateltavani tunteista, elämästä tai tarinoista joita hänellä olisi ollut. Ajattelin olevani hienotunteinen.

Haastattelun jälkeen (ja sen jälkeen kun itse olin ollut haastateltavana) ymmärsin, että se oli äärettömän huono tekosyy. Hienotunteisuudella ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä kunnioituksen kanssa. Haastattelutilanteessa ei saa olla hienotunteinen, koska silloin myönnät olevasi pelkuri. Riittää kun kunnioittaa haastateltavan tunteita ja menneisyyttä. Ymmärsin, mitä kunnioitus haastattelutilanteessa tarkoittaa vasta kun itse olin tullut haastatelluksi. Se tarkoittaa, ettei pakota haastateltavaa vastaamaan. Olin päättänyt ennen omaa haastatteluani, että on asioita joita en kerro, mutta ennen kuin huomasinkaan, olin unohtanut kameran ja "yleisön" ja lauloin isojakin asioita menneisyydestäni haastattelijalle. Eikä se loppujen lopuksi ollut edes kovin kamalaa.

Kamalampaa oli kun Pentti antoi meille palautetta. Voin kertoa, että hän on yksi kovimmista äijistä, joita koskaan olen tavannut. Puolentoista päivän tuttavuuden jälkeen hän laukoi sellaisia kommentteja, joita en ole läheisiltäkään ystäviltä koskaan kuullut, tai asioita joita en koskaan ole miettinyt. Lieneekö vain omaa vainoharhaisuuttani, mutta tuntui että hän arvosteli minua ja erästä toista opiskelijaa, (joka taas ei ollut torstaina) ankarammin kuin muita.

Workshopin päättymisen jälkeen illuusio täydellisestä koulusta kuitenkin romuttui. TARINAn hallituksen entinen jäsen, jonka vastuulla oli ollut roll-upimme suunnittelu (deadline joulukuussa 2008) ja hallituslaisten kuvaaminen nettisivuille (deadline marraskuussa 2008) ilmoitti että hän ei tee mitään, koska on niin kiire eikä huvita. Se sai minut taas ihmettelemään, että millä oikeudella ihmiset jättävät tekemättä asioita jos ei huvita. Onko todella niin, että työelämässäkin on ihan oikeutettua olla tekemättä jotain jos tuntuu siltä että se nimenomainen homma on tylsä. Jokainen kerta, kun henkilö X tai Y toimii näin, haluaisin kirjoittaa heidän CV:hensä "valehtelija, joka ei hoida hommiaan, välttelee työnantajaansa, ja käyttäytyy juuri niinkuin itse haluaa". Olen monesti sanonut, että itsekin pyrin tekemään asiat niinkuin itse haluan, enkä kuuntele muita. Tämä ei kuitenkaan päde asioihin, joissa on oma/jonkun muun tutun maine ja luottamus vaakalaudalla. Kamalin ajatus jonka tiedän on, että opiskelujen jälkeen minut tunnettaisiin sinä tyttönä joka jättää asiat tekemättä ja johon ei voi luottaa. Tällä alalla ei kuitenkaan ole liikaa töitä, eikä piirejä voi vaihtaa kun munaa itsensä jossain.

Jotta perjantaista olisi tullut vielä parempi, jouduin istumaan junassa lastenosaston lattialla koska juna oli täynnä. Kiitos nykyisen tekniikan, pystyin kuuntelemaan musiikkia eikä tarvinnut kuunnella sitä kuljuntaa ja rääkymistä, joka täytti vaunun. Eräällä pikkutytöllä oli koko kaksituntisen ajan aivan järjetön show käynnissä. Tyttö suuttui jos ei saanut laskea yksin mäkeä (lastenvaunu oli siis täynnä leikki-ikäisiä), hän suuttui jos äiti puhutteli häntä ja jos taas ei. Hän huusi kun sisko tuli lähelle, mutta kuitenkin roikkui hänen paidanliepeessään. Arvatkaa mitä vanhemmat tekivät? Ottivat tytön syliin ja silittivät päätä, jos tämä suuttui kun ei saanut olla yksin liukumäessä. He halailivat niin kauan että mäki oli hetkellisesti tyhjä, veivät tytön laskemaan ja estivät isosiskoa tulemasta silloin lähelle. Ja tätä kesti koko junamatkan. Pikkutyttö pyöritteli vanhempiaan aivan kuusi-nolla pikkusormensa ympärille, ja isosisko sai olla oman onnensa nojassa. En tietenkään tiedä perheen taustoja tms. mutta olihan tuo junamatka nyt todella absurdia katsottavaa. Toivottavasti isosiskokin otetaan joskus syliin, ja hänen päätään silitetään.

Kuitenkin, kun tulin kotiin, minua odotti punaviini ja tänä aamuna sain tuoreita croissanteja sänkyyn. Muistin taas, että voi tämä elämä olla ihan ihanaakin.

Ps. Olen saanut tuntemattomalta ihmiseltä linkin Riemurasian kuvaan, jonka kuvateksti on Star Wars Wedding. En keksi muuta selitystä, kuin että linkin lähettänyt ihminen lukee blogiani, joten kiitos menee varmaan tätä kautta perille.

Tervetuloa liskot

Eilen juhlittiin Anitan syntymäpäiviä, ja melkoiset kekkerit olivatkin. Itse selvisin sen suuremmitta vammoitta, mutta tulipahan siinä yksi murtunut nilkka, kaksi selkävammaa ja yksi hulahulavanteen pyörittämisen ennätys. Sinänsä tuo ennätys ei ole vamma, mutta oli vaan pakko mainita siitä. Ajattelin hankkia meillekin Nintendo Wiin että voi pyörittää pyllyä illasta toiseen kun en keksi muutakaan sisältöä elämälleni.

Journalismin kurssilla olemme päässeet haastattelun ihmeelliseen maailmaan. Huomenna on tarkoitus itkettää haastateltavaa, mutta ei sillä kivalla tavalla. Ideana on haastatella pariansa aiheesta yksinäisyys ja löytää parin sielunelämästä jotain niin syvällistä ja tunteellista, että haastattelussa on järkeä. Haastattelutilanne myös kuvataan.

Kamala ajatus. Huomenna pitää siis mennä itseensä ja kertoa sellaisia asioita joista ei itsekään tiedä tietävänsä. Kysyin saako paikalle mennä kännissä, mutta se ei ollut toivottavaa. Wonder why..

Aina välillä mietin miten workshopin vetäjä, YLEn tuottaja Pentti Väliahdet, pystyy elämään itsensä kanssa. Hän kertoi esimerkkejä haastattelutilanteista ja haastatelluista, eivätkä aiheet ja teemat ole aina olleet kaunista katsottavaa. Vaatii haastattelijalta käsittämätöntä sietokykyä haastatella ihmisiä ja tehdä dokumentteja kipeistä aiheista, kun kuitenkin itse täytyy pysyä coolina tapahtui mitä hyvänsä.

Olen jotenkin aina ajatellut, että haastatteluissa ja dokkareiden tekemisessä kamalinta olisivat hiljaiset hetket kun ei ole mitään sanottavaa. Radiohaastatteluissa ehkä näin onkin, mutta televisioitavissa haastatteluissa ei. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, niin tajusin tänään kasvojen kertovan enemmän kuin sata sanaa. Vanhojen kasvojen. Ironista on, että kamera ei kestä kaikista kauneimmillaan olevan 25-vuotiaan nuoren naisen kasvoja samalla tavalla kuin 89-vuotiaan mummon. Ehkä tästä syystä vanhuksia ja lapsia kuvataan enemmän kuin ns. nuoria aikuisia. Aikuisista ihmisistä kertoviin kuviin tarvitsee aina keksiä jotain muuta shokeeraavaa tai joku muu "thing", kun taas vanhuksen kasvot ovat sellaisenaankin mielenkiintoiset.

On vähän hämmentävää miten paljon itsestään selviä asioita on tullut mietittyä viime viikkojen aikana. Eräs opiskelukaverini joka työskentelee myös freelancer-toimittajana totesi kuultuaan journalismin kurssista ettei tarvitse sitä, kun osaa jo olla toimittaja.
On varmaan ihan totta, että kun muutaman vuoden työskentelee toimittajana, osaa kirjoittaa tekstin, tietää mikä on ingressi ja kuinka juttuidea esitetään uutispäällikölle. Silti se ei tarkoita, että osaisi pohtia omia näkökulmiaan, juttutyyppien erilaisuutta ja haastattelun tekemisen vaikeutta.

Haastoin TARINAn kanssa koulumme henkilökunnan ja opiskelijat katsomaan peiliin ja miettimään omaa tapaansa tehdä töitä juuri tästä syystä. Vaikka kuinka olisi alkanut opettaa kymmenen vuotta sitten, se ei tarkoita ettäkö olisi siinä kovin hyvä tai edes välttävä. Sama pätee opiskelijoihin; on turha odottaa laadukasta opetusta jos itse ei antaudu vuorovaikutukselle. Saa nähdä mitä siitä tulee. Toivottavasti edes jotkut saavat vastauksia kysymyksiinsä.

Ja koska Pauli nillittää kun blogissani ei ole kuvia, niin ollos hyvä:

Juhlavuosi

Tai paremminkin päivä tai postaus, mutta juhlavuosi kuulostaa vähän glamöröösimmältä. Tämä on siis 100 kirjoitus tässä blogissa. Onnittelut itselleni siitä.

Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että kaikki yhdistys- ja järjestötoiminta on hyväksi ihmiselle. Yleensä yhdistyksillä on joku missio jonka takia järjestötoiminta on myös yleishyödyllistä; kuitenkin poikkeus vahvistaa taas säännön.

Alibi, tuo alamaailman lahja suomalaisille julkaisee nettisivuillaan palstaa "Alibin parhaat". Mielenkiintoinen ajatusmalli; parasta ovat Jokelan koulusurmat, Jeren rankka elämä ja Naisrikollisjärjestön perustaminen. Nimike tuolle palstalle on enemmän kuin kyseenalainen, miten rikoksiin keskittynyt lehti voi tituleerata tiettyjä rikoksia parhaiksi? Mikä on paras? Eniten mediatilaa? Raaimipia murhia? Järjettömimpiä tapahtumia?

Mikään noista ei voi pitää paikkaansa, sillä parhaiden joukossa on tämä naisten rikollisjärjestö Woman's MC. Järjestö on tarkoitettu vain naisille, se ei ole väkivaltainen yhdistys mutta naiset voivat tilanteen vaatiessa tappaa, kerho pyörii velanperinnän ja huumeiden ympärillä jne. Ja MCllä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, ellei joku typyköistä satu omistamaan mopockootteria. Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää, että mitä pitää tapahtua jotta joku jättää päivätyönsä ja alkaa täysipäiväisesti johtaa rikollisjärjestöä johon kuuluu neljä henkilöä. Yhteiskunta sitä ja yhteiskunta tätä, mutta tuollaisen järjestön toiminta on enemmän kuin kyseenalaista.

Samoin on myös aiheesta kirjoittaminen. Alibi on kyllä varsinainen keltaisen lehdistön kivi-paperi-sakset-tyylillä valittu kukkulan kuningas. Jos itse olisin joutunut koulusurmien kanssa jollain tapaa lähemmin tekemisiin, vetäisin herne-maissi-paprikan nenään ja syvälle, kun tapahtumia tituleerattaisiin Parhaiksi jutuiksi. Aina välillä sitä tulee väkisinkin ajatelleeksi ajattelevatko toimittajat mitään muuta kuin sensaatio-otsikoita ja suuria myyntilukuja.

Niinkuin nyt esimerkiksi seuraava otsikointi Ilta-Sanomien nettisivuilta:



Koko haastattelun tekeminen on minusta eettisesti väärin, sen kuvaaminen vielä enemmän ja lööpin asettelut, jos mahdollista, sitäkin enemmän. En pysty mitenkään näkemään, että toimittajalla olisi ollut kovinkaan kummoista ammatillista kunnianhimoa juttua tehdessään; näkökulma ei ole uusi ja tuore, vaan samalla tyylillä jo Jokelan tapahtumien jälkeen haastateltiin Auvisen vanhempia. Aihekaan ei ole mikään varsinainen uutinen, vai onko toimittaja todella kuvitellut ettei kukaan arvaa miten pahalta surmaajan äidistä tuntuu.

Kaikenlaiset spekulaatiot poliitikoiden yksityiselämstä vielä ymmärtää, sillä he ovat vapaaehtoisesti tuoneet elämänsä julkisuuteen valitessaan ammattiaan. Riitta Saari tuskin on koskaan tästä tilanteesta haaveillut, ainakaan siinä kontekstissa jossa hänet esitetään. Kauhajoen surmaajan äitinä.

Propsit iltapäivälehdistölle siitä, ettei Kauhajoen tapahtumia retosteltu kuukausitolkulla uutisissa, vaan asian hypetyksen annettiin olla. Saaresta ei tehty sankaria (negatiivisessa mielessä siis) vaan uhrien omaisten annettiin surra rauhassa ja ilman syyllistämistä: sunnuntaina kun näitte viimeksi, onko aivan varma ettei silloin tullut riitaa? Olisiko ollut liikaa pyydetty, että haavoja ei olisi taas revitty uudelleen auki?

Haluaisin isona avaruusolennoksi

Avaruusolennoilla elämä olisi helppoa. Aina välillä ne laskeutuisivat jollekin tähdelle tutkimaan tähden elämää. Välillä sitä olisi ja välillä ei, mutta who cares, avaruusolento olisi silti tyytyväinen. Sitäpaitsi sellaisille tähdille, joilla ei vielä ole elämää voisi antaa nimeksi vaikkapa Emmilandia tai New Emmi.

Jos olisin avaruusolento ja laskeutuisin maahan, tarkemmin vielä Suomeen, ja alkaisin tutkia maan elämää esimerkiksi paikallislehtien kautta, voisin hämmästyä. Suomessa elettäisiin istuen tietokoneen ääressä, kätellen tai seisten kädet vaihtoehtoisesti sivuilla tai haarovälissä. Saattaisi siinä pienen avaruusolennon pää mennä sekaisin.

Koti-idean markkinaosuus laajenee

Hollolan Kunnanjohtaja Päivi Rahkonen

No okei, en ehkä oikeasti haluaisi avaruusolennoksi; näyttäisin kummalliselta, vihreältä möykyltä enkä osaisi kuin mongertaa kummallisia äänteitä. Mutta tänään Mikko Honkalan luennon jälkeen tajusin, mitä haluan isona tehdä. Tai ainakin sain varteenotettavan vaihtoehdon maailman valloitukselle, presidenttiydelle ja seurapiirivaimolle, nimittäin toimittajan ammatti. En tarkoita välttämättä paikallislehden urautunutta toimittajaa, joka tekee 40-vuotisen uransa paikallislehden uutispäälikkönä (kun siis toimituksen koko on 1+2) eikä uskalla kirjoittaa paikallisen koulun lopettamisesta.

Sattumalta (onko sitä olemassakaan), journalismikurssista siis täysin riippumatta, luen Regina Raskin Hyvä Naapuri -nimistä kirjaa, jossa toimittajanainen Vappu palaa uransa huipulta paperitehtaan hylkäämään kotikuntaansa ja ymmärtää suomalaisen perinteisen journalistiikan tabut ja ongelmat.
Liekö sitten johtuu journalismiähkystä vai mistä, mutta valvoin viime yön miettimässä NUVAn jäsenlehteä, sen kantta, teemaa, artikkeleiden näkökulmia tai niiden puuttumista. Koko tämän päivän olen miettinyt tiedottamista, toimittamista, niiden eroja ja yhtäläisyyksiä, kuvittamista, grafiikkaa ja ammatillista kunnianhimoa. Nyt alkaa tuntua, että sanat ja kirjaimet vaan lentelevät päässä. Tämä taitaa olla nyt se kuuluisa Go with the flow. Itseni tuntien ilmoittaudun huomaamatta tiedotusopin laitoksen syväluotaavalle intensiivikurssille, työväenopiston valokuvauskurssille ja kansalaisopiston kuvittamiskurssille, joista loppujen lopuksi en saa irti kuin helvetinmoisen laskun.

Taidan kuitenkin leijua vain ruokakauppaan ja kokkailla mahtiruokaa koko Tamperelaiselle ystäväperheelle kera punaviinin. Olen sen ansainnut.

Oletko valehdellut, Ilkka Kanerva?

Mikäli kysymys olisi esitetty tällä viikolla, Ike olisi ehkä kertonut tulleensa väärinymmärretyksi hänen kiistettyään tekstiviestit Johanna Tukiaiselle. Että tämä ei suinkaan ollut valehtelua, Ike vaan ei oikein ymmärtänyt kysymystä ja siksi valehteli vaikkei tiennyt valehtelevansa. On se Luojan lykky, etten ole Varsinais-Suomesta ja ettei tarvitse jo pelkästään sukujuuriensa takia palvoa Kanervaa. En kiellä, etteikö Ilkka olisi pätevä poliitikko, mutta (liian) monta kertaa Ilkkaan pimeillä yökerhojen käytävillä törmänneenä en pysty varauksettomasti häntä ihailemaan.

No, vuonna 1981 Ilkalta kysyttiin onko hän koskaan törmännyt tai itse syyllistynyt poliittiseen valheeseen. Televisiolähetystä nauhoitettaessa Ilkalta ottaa kolme ottoa saada artikuloitua jyrkkä EI, kaksi ensimmäistä vastausta kompastelevat omiin sanankäänteisiinsä. Haastattelu löytyy Ylen Elävästä Arkistosta.

Aloin pohtia, että mikä loppujen lopuksi on poliittinen valhe ja miten sellaiseen voi olla törmäämättä. Ilkka kuitenkin on ollut myös Kokoomusnuorten puheenjohtaja. Sen ajan Kokoomuksen Nuorten Liittoon en ole sen kummemmin perehtynyt, mutta jos vertailupohjana on 2009 vuoden KNL, on vaikea kuvitella etteikö jo tuolloin olisi itse kukin kaivanut puukkoa selästään. Selailin Kokoomusnuorten historiikkia Kaksi askelta edellä edes pienen skandaalinpoikasen toivossa, mutta olisihan pitänyt arvata ettei tuollaiseen isänmaalliseen ja arvokkaaseen teokseen ole sellaista päässyt. Sen sijaan löysin kauniin iltarukouksen:

Stalinistin iltarukous

Antakaa meille meidän jokapäiväinen juoksuhautamiehemme kurin ja järjestyksen linjalta, jotta me voisimme häntä osoittaa ja sanoa: siinä meillä porvari.
Antakaa meille antikommunisti, joka kiertää sanomassa, että asiat maassa ovat hienosti, jos vain kommunisteista päästäisiin. Sillä varmasti maassa on epäkohtia, jokaisen kohdalla, joista hän ei voi syyttää yksinomaan meitä.
Antakaa meille möhömahaporvareita, jotka kabineteissaan kauhistelevat nuorisoa ja puhuvat demokratiasta kuin sosialismista. Päästä meidät tarmioista, kanervista ja palosista ja noista pahimmista porvareista, jotka käyttävät kirosanaamme arvonimenään. Antakaa meille noita kravattikaulaisia sliipattuja kapitalismin juoksupoikia, jotka kätkevät ajatuksensa PR-hymyyn ja kabinetteihin.
Säästä meidät työläisporvareilta, jopa koko ajatuksen käyttämisestä ja aatteen ei kiipeämisensä eteen taistelevilta porvareilta.
Antakaa jokaiselle kokoomuslaiselle hänen jokapäiväinen Uusi Suomensa, jotta hänen lapsensa tulisivat meille nimeen Marxin, Engelsin ja Leninin. (Mietteitä KNL sisällöllisestä möyhennyksestä, Juha Rintamäki, vappuna '95)

Takaisin asiaan. Otetaan termi poliittinen valhe tarkempaan käsittelyyn, millainen se on? Tarkemmin, mitä se on? Jouduin pettymään kun Wikipedialla ei ollut tarjota valmista selitystä käsitteellle. Onneksi Valheen ja politiikan suhdetta on tutkittu ja tarkasteltu ennenkin. Petri Koikkalainen on kirjoittanut Filosofiseen aikakausilehteen N&N (4/95) kirja-arvostelun Jukka Paastelan Valhe ja politiikka -kirjasta (Gaudeamus, Helsinki 1995. 287 s).

Tässä Koikkalaisen ajatuksia Paastelan teoksen pohjalta:

Poliittisen puheen ja totuuden välinen suhde vaikuttaa luonnostaan vaikeasti määriteltävältä. Hyväksyttävänä tai ainakin ymmärrettävänä pidetään esimerkiksi sitä, että vaalilupaukset toteutuvat harvoin ainakaan siinä muodossa kuin ne on annettu, tai että valtiovarainministerit "valheellisesti" kieltävät tulevat devalvaatiot suojellakseen maidensa valuuttoja. Vaikka poliitikoilta jopa odotetaan tietynlaista joustavuutta totuuden suhteen, ollaan politiikka ja erityisesti poliitikot kuitenkin valmiita tuomitsemaan valheellisiksi, vastuuttomiksi ja moraalittomiksi, kuten viimeaikainen julkisuus sekä monet mielipidetiedustelut näyttäisivät osoittavan. Ääritapauksissa politiikkaa voidaan pitää salaisen suunnitelman täytäntöönpanona, jonka julkiset ilmenemismuodot ovat pelkkää harhaanjohtamista ja teatteria. Tämäkin näkökulma on sikäli ymmärrettävä, että "valheelliset" poliittisen elämän muodot voivat joissakin tapauksissa rappeuttaa poliittisen järjestelmän ja tehdä ihmisten elämän sietämättömäksi.

Itse olisin myös valmis allekirjoittamaan edellisen. En tarkoita, että vaalilupaukset olisi tehty rikottaviksi tai että automaattisesti kaikki politiikkaan liittyvä olisi valetta, mutta politiikasta tekee kiinnostavaa se, että sen tavoite on unelmaa. Kuunnelkaa vaikka Obaman virkaanastujaisten retoriikkaa; suurimmaksi osaksi juhlissa maalaillaan tulevaisuutta, pohditaan millainen ihanteellinen Amerikka olisi ja annetaan lupauksia paremmasta huomisesta. Kuitenkaan kukaan ei voi luvata näiden tapahtuvan tai taata paremman Amerikan olemassa oloa, eikä se ole tarkoituskaan. Tarkoitus on antaa toivoa ja valaa kansalaisiin uskoa; tehdä politiikkaa.

Sunnuntai-iltana seurasimme äidin ja Kimmon kanssa virkaanastujaisten ensimmäistä päivää, megakonserttia Abraham Lincolnin muistomerkillä. Ihailin amerikkalaista retoriikkaa ja paloa joka puheissa on, sekä sitä hurmosta jonka poliitikot saavat aikaan. Ei meillä Suomessa sellaista tapahdu. Miksei?

Koska suomalaiset haluavat saada faktoja. Suomalaiset haluavat ongelmia ja tragediaa. Tämä melankolinen kansa haluaa lukea katastrofeista, se haluaa kuulla tilastotietoa ja nähdä kuka on ollut täysistunnossa ja kuka ei. Me emme halua poliitikkoa joka puhuu omista unelmistaan ja toiveistaan, maalailee kauniita kuvia tulevaisuuden Suomesta ja kannustaa ihmisiä näkemään valoa tunnelin päässä. Me haluamme poliitikon, kaikista mieluiten virkamiehen, joka kertoo ruuan arvonlisäveron olevan 17%. Kuinka monen kuvittelette Amerikassa tietävän mikä elintarvikkeiden alv siellä on, tai ylipäänsä, mitä arvonlisävero tarkoittaa. Suomalaiset ovat tylsää ja tekopyhää kansaa. Suomalaiset janoavat skandaaleita ja kun saavat niitä, he paheksuvat.
Voisivatko suomalaiset ottaa mallia muualta? Odotan sitä päivää, kun suomalainen poliitikko uskaltaa aloittaa puheensa puhumalla Unelmasta (Note for SDP: Unelmahöttö on eri asia.).

Tiedättekö miksi Kokoomuksella menee hyvin? Kokoomuksella on visio unelmasta; Toivo. Ja Sauli, Alex ja Jyrki. Kaikki he uskaltavat olla optimistisia, kukaan ei ole menettänyt elämänhaluaan laman takia, eikä siitä tehdä itselleen mörköä. Sen lisäksi Kokoomuksella on Siunattu Bob Helsinki.

Rakas aviomieheni

Vale-avioiduin rakkaan ystäväni kanssa 7.11.2008 jotta hänen veljensä vapautuisi armeijan harmaista viikonlopuksi. Sattuneesta syystä en voi paljastaa ystävän nimeä, mutta lupasin kirjoittaa hänestä nohevan ylistystekstin hänen hoidettuaan aviolliset velvoitteensa ja ruokittuaan minut tänään.

Ystäväni on käsittämättömän röyhkeä ja kunnianhimoinen ihminen, joka tekee asioita joita itse kadehdin. Kukkahattutädit ovat kauhuissaan omista sanomisistani ja tekemisistäni, mutta hän vetää kaiken vielä överimmäksi. Sillä asenteella pääsee joko todella pitkälle tai todella lyhyelle, mitään kompromissi-ratkaisuja ei ole. Vaikka en koskaan TTVOlta mitään muuta saisi, niin olen onnellinen koska tiedän meidän olevan ystäviä hamaan loppuun saakka. Välillä tosin tuntuu että se loppu on aikaisemmin kuin uskoisikaan.

Hän on myös toisaalta yksi sydämellisimmistä ihmisitä joita tiedän, ainakin omia ystäviään kohtaan. Hän antaa paljon anteeksi, mutta ei silti unohda. Omista virheistään oppii paremmin kun säännöllisin väliajoin joku hyväntahtoisesti muistuttaa niistä.

Ystävissäni on yksi yhteinen piirre; niille kaikista parhaille voi sanoa aivan mitä tahansa sylki suuhun tuo ja tietää aina saavansa rehellistäkin rehellisemmän vastauksen. Toisinaan se auttaa, toisinaan ei, mutta silti tietää ettei ystävyys lopu noihin sammakoihin. Parhaille ystävilleni voin myös aina soittaa kun kohtaan suurinta idiotismia jota tähän maailman mahtuu, ja tiedän että he ymmärtävät.

Noiden ystävien kanssa on kaikista tuloksekkainta ja toisaalta taas raastavinta tehdä töitä; omat ratkaisunsa ja päätöksensä joutuu perustelemaan paremmin kuin tältä-musta-tuntuu. Teoistaan joutuu myös aivan eri tavalla vastuuseen eikä sovituista hommista voi luistella eroon niin kuin vieraiden ihmisten kanssa. Ystävien kanssa hommat saattavat lähteä hetkellisesti käsistä, mutta ne palaavat myös raiteilleen kun aamu koittaa. Ainakin suuremmille raiteille.

Tämä aviomieheni on harvinaislaatuinen pakkaus, mutta so am I. Vastakohtien lisäksi elämään tarvitaan samankaltaisuuksia.

Journalism part 2

No niin. Päätin nyt kaikesta huolimatta tulla kaapista ulos, ja paljastaa journalismin nettisaittini olevan aamulehden nettisivut.
Koska järjestelmällisesti yritän boikotoida Hesaria (For real, Sipoo yhdistyy Helsinkiin ja sillä siisti. Lakatkaa nillittämästä.) ja tukea mahdollisuuksien mukaan Aamulehteä, käytän mieluummin AL:n nettisivuja "asiallisen ja informatiivisen" tiedon etsimiseen. Kaikkeen muuhun kelpaakin sitten Ilta-Sanomat.
Tänään muuten uutisoitiin Sanoma Newsin vähentävän työntekijöitä 100-200 kpl, tarjoavan 59-vuotiaille eläkepakettia ja kehottavan jäljellejääviä työntekijöitä ottamaan lomarahat ennemmin lomana, joten tämä tekee Hesarista vielä enemmän luotaantyöntävän. Logiikka sinänsä ei ole kovin kantava, koska mitä vähemmän Hesaria/Ilta-Sanomia luetaan, sitä vähemmän he tarvitsevat työntekijöitä. Toisaalta, tarvitseeko aina olla looginen ja onko todella niin että juorunälkäiset suomalaiset lopettaisivat keltaisten sanomien lukemisen?

Aamulehden nettisivuilta luen viikolla Pirkanmaan uutiset, sillä kotiini kannetaan vain viikonlopun lehdet. On kiva pysyä kärryillä siitä, että Hämeenkyrössä on murtauduttu grillille ja että Sastamalan putkareissut tehdään nykyään Tampereelle. Koskaan ei voi tietää milloin tälläistä triviatietoa tarvitaan. Sen lisäksi Aamulehden sivut ovat tietysti nykyaikaisena mediatuuttina myös pyhittäneet muutaman alasivun blogeille, tuolle Blogosfäärin luvatulle maailmalle. Aamulehden blogeja on mielenkiintoista seurata mm. siksi, että monissa politiikkaan tai yhteiskunnallisiin tapahtumiin liittyvissä blogeissa viitataan usein näihin. Kun oma aika kuluu enenevissä määrin blogista toiseen hyppimisessä, on hyödyllistä tietää mistä puhutaan ja miksi.

Ilta-sanomat tulikin jo ohimennen mainittua, mutta sen objektiivisesta ja totuudenmukaisesta raportoinnista voidaan olla montaa mieltä. Siksi en siihen perehdy sen enempää.

Pohtiessani viihteellistä nettisaittia tuli mieleeni, että voidaanko Facebookista puhua viihteellisen journalismin nettisaittina. Kaiken turhan tiedon äiti, Wikipedia, kertoo käsitteestä journalismi seuraavaa:

Journalismi on toimintaa, jonka tehtävänä on kerätä, varmentaa ja analysoida tietoa ja esittää se joukkoviestimien avulla esimerkiksi uutisten muodossa. Sen kohteena ovat erityisesti yhteiskunnallisesti tärkeät, ajankohtaiset ja kiinnostavat asiat ja ihmiset. Sana journalismi tulee ranskan sanasta jour, joka merkitsee päivää. Journalismia harjoittavat journalistit eli toimittajat.

Kun alkaa yhdistellä journalismin eri muotoja ja kohteita Facebookiin, löytyy yllättävän paljon yhteistä. Facebookiin kerätään ensisijaisesti tietoa itsestä ja jaetaan sitä ystäville. Mitä enemmän ystäviä, sitä suurempi joukko jolle tieto on kohdistettu, on. Facebook liittyy ja reagoi äärettömän nopeasti yhteiskunnallisiin muutoksiin ja tapahtumiin; en nyt enää löytänyt tarkkaa prosenttilukua, mutta muistaakseni Kauhajoen koulusurmien jälkeen noin 80% status-päivityksistä Finland-networkissa liittyivät surmiin ja epäuskoon. Kun Sauli Niinistö meni naimisiin ja tieto siitä tuli julki, meni muutamia tunteja kun facebookiin oli syntynyt Sauli presidentiksi vuonna 2012 -yhteisö. Georgian kriisiin, Gazan sotaan tai Yhdysvaltain presidenttikilpaan on otettu kantaa helpommin ja nopeammin Facebookin kautta. Facebook oli myös tärkeä tekijä Barack Obaman vaalivoitossa, niin kuin ns. uuden median käyttö vaalitaistossa ylipäänsä.

Oikeastaan ainoa asia, joka Wikipedian määritelmässä ei osu yksiin Facebookin käytön kanssa on journalismin tuottajiksi mainitut toimittajat. Facebookhan ei toimi toimittajien vaan yksittäisten ihmisten kautta. Mutta onko enää oikein puhua ainoastaan toimittajien tuottamasta journalismista? Nykyään ääntä ja kuvaa on helppo nauhottaa esim. puhelimella ja lähettää tiedostot niitä kaipaavalle medialle. Eikö tällöin voida myös puhua sosiaalisen median ja web 2.0:n ohella myös journalismin muutoksista, ja jos voidaan, journalismin tuottajan titteli menettää merkityksensä.

Näine pohdintoineni ja päätelmini julistan Facebookin olevan itselleni tärkein viihteellisen journalismin nettisaitti. Vastaankin saa väittää, se on enemmän kuin toivottavaa.

Nuori Suomi ja Kaikki Pelaa

Aamulehden sunnuntain Asiat-liitteessä oli juttu suomalaisesta Junioriurheilusta ja sen alennustilasta. Artikkelin mukaan viimeinen suomalainen huippu-urheilija-vuosiluokka ovat 1983 syntyneet; sen jälkeen ei voida puhua sukupolvista vaan yksittäisitä sattumista ja vahingoista. Valmentajat peräänkuuluttavat omaehtoista opettelua, innokkuutta ja vapaa-ajan höntsäily-kulttuuria. Tasa-arvoistavat kampanjat Nuori Suomi ja Kaikki Pelaa! ovat muuttuneet tasapäistäviksi kampanjoiksi ja junnumassat muuttuvat harmaaksi-sellaiseksi.

Kuulostaa hämmentävän tutulta; onko se todella vain junnu-urheilu joka kärsii ns. tasa-arvoistamisesta?

Suomessa on totuttu sosialistiseen kouluttamistapaan oli kyse sitten matematiikasta tai jalkapallosta. Kukaan ei saa olla toista parempi, ja vaikka joku sattuisi olemaan, siitä ei pidä tehdä numeroa vaan päinvastoin, murskata lahjakkaan lapsen unelmat ja haaveet.

Jutussa puhutaan myös tasoryhmistä. Tiedostavat vanhemmat, nuo lastensa kuluttaja-asiamiehet ovat nostaneet metakan siitä että naapurin Pikku-Petteri on eri ryhmässä harjoittelemassa kuin oma Kulta-Nuppu ja Nupulle tulee siitä paha mieli. Se on epäreilua, epäreilua ja epäreilua. Nämä kuluttaja-asiamiehet eivät hyväksy lapsensa olevan vähemmän lahjakas kuin naapurin lapsi, ja yrittävät väkisin tehdä lapsestaan maailman huippua.
Anteeksi, eivät tehdä, vaan teetättää. Jos lapsi ei pärjää koulussa se on opettajan vika, ja jos lapsi ei osaa kuin kärkkärin, se on valmentajan vika. Opettajien ja valmentajien pitäisi jalostaa lapsista jotain maata mullistavaa, mutta lapselta ei odoteta minkäänlaista panosta. On helppoa syyttää jotain muuta tahoa, kuin katsoa peiliin ja kysyä itseltään: Olenko todella kannustanut lastani tekemään parhaansa? Olenko päästänyt hänet kuraan harjoittelemaan saksipotkuja tai auttanut matematiikassa vaikka televisiosta tulee samaan aikaan Amazing Race?

En nyt missään nimessä tarkoita sitä, että ainoastaan lahjakkaita lapsia pitää kouluttaa ja opettaa ja vähemmän lahjakkaat jääköön oman onnensa nojaan. Itse lentopalloiluaikoinani jälkimmäiseen ryhmään kuuluneena tiedän miltä tuntuu istua vaihtopenkillä turnauksesta toiseen kun valmentajia ei edes huvita yrittää valmentaa. En ymmärrä keneltä se olisi pois, että lahjakkaat lapset saisivat vaatimaansa opetusta kuten myös vähemmän lahjakkaat. Kuka siinä häviäisi, että vilkkaat lapset saisivat tarvitsemaansa huomiota ja räätälöityä opetusta niin ettei heidän tarvitsisi ruokalan tätiä ärsyttääkseen ottaa enemmän ruokaa kuin ensimmäisellä kerralla on sopivaa.

Suomi, kansainvälinen maa

Taas kerran heräsin ihmettelemään suomalaista alkoholilakia ja kaikenmaailman monopoleja kun olimme lauantain ruoka-ostoksilla Kampin K-kaupassa. (I know, tää on tosi säälittävää. Mutta vielä säälittävämpää on, kun kerron että käytiin ensin matkamessuilla.)

Anyhow, ostettiin raaka-aineet maailman upeimpaan ja kolesteroliarvoja hivelevään ateriaan ja tuli puheeksi, että kotoa taitaa olla viini loppu. Pojat olivat tiistai-illan ratoksi sen imaisseet (sinänsä ei haittaa, koska se oli sitä pahaa Georgialaista hyväntekeväisyysviiniä) ja tuli tarve saada hyvää punaviiniä sen läskinpalan kanssa. Mutta kas, Suomessahan sitä viiniä ei saa myydä muualla kuin siihen erikseen varatuissa ravitsemusliikkeissä.

Tämä on hämmentävää siksi, että:


1) Joisivatko ne riskirajoilla tai sen yli keikkuvat deekut todella laadukkaita viinejä joita ruokakaupan valikoimaan kuuluisi?

2) Olisiko todella liikaa vaadittu, kun on miltei pakko käyttää suuria tarjousmarketteja joissa myydään epäeettisesti tuotettua tavaraa ja joista "kaiken saa saman katon alta", että noista todella saisi kaiken yhteen ateriaan keskeisesti liittyvät tarvikkeet saman katon alta?

3) Keneltä olisi pois saada suomalaista alkoholikäyttäytymistä ohjattua terveempään, keskieurooppalaiseen suuntaan, jossa pulloja ei tarvitsisi piilotella ja viinin nauttiminen olisi hyväksyttävä harrastus?

4) Miten perustellaan väite, jonka mukaan viini päätyisi yhä useammin alaikäisten käsiin? Sillä että 13-vuotiaiden makuaisti kehittyisi yhdessä yössä niin, että he haluaisivat maksaa siiderin sijaan 15€/plo + hakijaiset yhdestä punaviinipullosta?

On hurskastelua esittää muita syitä kuin monopolin hajoaminen sille, ettei viinejä saada ruokakauppoihin.
Kiellettäisiin vaikka sitten ennemmin väkevien juonti; pimeät pullot kunniaan..


Ps.

MYYDYIMMÄT TUOTEMERKIT
Mest sålda varumärken
Best-selling Brands
2008
ltr
Lähde: Alkon myyntitilastot - Källa: Alkos försäljningsstatistik - Source: Alko sales statistics 13.1.2009
1. Original Gin Long Drink 7 048 926
2. Koskenkorva Viina 4 980 102
3. Leijona Viina 3 245 970
4. Karhu A 2 709 924
5. Tapio Viina 2 473 451
6. Suomi Viina 2 240 206
7. Olvi Export IV A 1 928 174
8. Lapin Kulta A 1 582 332
9. Magyar Fehér Bor 1 084 322
10. Olvi Tuplapukki IV B 1 082 085
11. J. P. Chenet Cabernet-Syrah 1 027 003
12. St. Elmo Village 945 186
13. Karhu IV B 915 639
14. Gato Negro Cabernet Sauvignon 812 729
15. Sisuviina 762 713
16. Tasavalta Viina 759 268
17. Saunalahden Viina 749 961
18. Pearly Bay Cape White 740 054
19. Karjala IV A 659 501
20. Viña Maipo Cabernet Sauvignon 657 600

Journalism part 1

Sain tuottajalegenda (vai -moguli?) Mr. Oohlalalta huikean hyvän idean. TTVOlla on käytössä oppimispäiväkirjat jne. oman työn arviointityökaluna ja raportointi-sellaisena opettajille. Nyt journalistiikan kurssilla sille on keksitty uusi, kannusvampi nimi (?) Työpäiväkirja, jonka tehtävänanto on seuraava:

Työpäiväkirjaan idea on, että yhteen failiin (esim. word) kootaan kurssin kotitehtävät, tekstiharjoitukset, ryhmätöiden tärkeimmät tulokset + tunneilla syntyneitä ideoita ja pohdintoja. Kaikkien osien suorittamisen jälkeen työpäiväkirjat palautetaan Moodleen. Ne lukee Pertti Näränen, joka myös vastaa winhauksista. Työpäiväkirjaan toivotaan myös palautetta kurssin kokonaisuudesta ja sen eri osista.

Jotta saisin sen koottua edes hieman realistisemmaksi kuin ne kuuluisat oppimispäiväkirjat, jotka siis yleensä olen koonnut kurssin loputtua kalenterimerkintöjen pohjalta, ajattelin runoilla myös kurssiin liittyvät mietteet tänne. Siinähän sitten on päiväkirjaa kerrakseen.

Viime maanantaina oli siis kurssin aloitus. Koska tyypilliseen tapaan missasin ensimmäisen tunnin luennosta, jäivät muiden opiskelijoiden taustat ja tavoitteet minulta hämärän peittoon. Hyppäsin siis suoraan ryhmätyöhön, jossa erittelimme edellisviikonlopun Hesarista hyviä ja huonoja uutisia, eli palstamillimetrinsä ansainneet ja vähemmän ansainneet.

Pintapuolisen selailun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että sunnuntaina 11.1. Hesarissa ollut juttu Kaksi sotaa oli kaikessa itsestäänselvyydessään paikkansa ansainnut.
Miksi Israel reagoi Hamasin raketti-iskuihin vasta nyt, ihmettelee Gideon Bolotowsky. On epäinhimillistä keskustella siitä, kuka aloitti sodan tällä kertaa, sanoo Umayya Abu-Hanna. Suomenjuutalainen Bolotowsky ja suomenpalestiinalainen Abu-Hanna ovat Gazan sodan suhteen kaikesta eri mieltä. HS 11.1.2009

En tiedä oliko jutun sisältö varsinaisesti kovin valaiseva tai rauhaatekevä, mutta mielestäni on hyvä että aiheesta yritetään edes herätellä keskustelua. Suomalaisen median silmin sotaan on olemassa vain yksi syyllinen, Palestiina. Palestiina paha, Israel hyvä, eikä esimerkiksi Israelin blokkaamisella Gazan alue täysin, ole mitään merkitystä mihinkään. Joka tapauksessa, artikkelissa pyritään herättelemään keskustelua siitä, miksi mediat asettuvat aina toisen puolelle, miksi sotiin yritetään väen väkisin saada syyllisiä ja taas toisaalta uhreja.

Palstatilaa täyttämään kehitelty artikkeli oli puolen sivun kokoinen profiilikuva naisesta, joka on tutkinut rahapelejä ja pelaamista. En nyt tähän hätään enää löydä artikkelia Hesarin nettisivuilta, joka sekin lienee todiste artikkelin uutisarvosta. Sisältö kuitenkin oli se, että pelaaminen on ihan jees ja että hän itsekin pelaa Kenoa ja lottoaa vaikka tietää ettei koskaan voita mitään. Ja siis tähän oli saatu kulutettua kokonainen sivu.

Huomionarvoista oli myös kotimaan uutisten pääsivulla olleet artikkelit; maistereiden työttömyys ja Imatran lintubongaus. Ensimmäisenä oli siis puolen sivun juttu talouskriisin vaikutuksista akateemisesti koulutettujen työllisyysasteeseen ja tylsän näköinen diagrammi aiheesta. Sen alle oli kirjoitettu samaisen puolen sivun verran punatulkuista ja viherpeipoista, sekä laitettu komea kuva. Jännittävää uutisointia; viikonlopun uutistarjonta on siis ollut enemmän kuin tylsä.

Muiden ryhmien nostamia aiheita olivat mm. äitiyslomalaisen vaatekaapin päivitys (Jonka voi tehdä helpoiten Stockmannilla, sillä Stockmann on tosi jees ja kaikkien pitäisi käydä Stockmannilla. Tässä voidaan puhua jo melkeinpä puffista.), Sailaksen elvytysehdotukset, kaasuputket (Miksi Venäjä lopettaa kaasun jakamisen? Samasta syystä kuin koira nuolee pallejaan; koska se voi.) ja Lola Wallinkosken (ent. Odusoga) aikuistuminen; Lola meni oikeisiin töihin Subille.

Ensi maanantaiksi pitää tehdä itselleen tärkeimmästä journalismin nettisaitista esittely ja kertoa mitä, missä, milloin. En ole vielä päättänyt että kehtaanko kertoa sen olevan Ilta-Sanomien nettisivut. Täytyy ehkä keksiä jotain taiteellisempaa. Mutta sitä odotellessa, löysin huikean oppaan jonka avulla pääsen taas hifistelemään mediatietoudellani ja minut hyväksytään TTVOn hippeihin.

Todellinen yleisradio

Oh. My. Fucking. God.
Mikael Jungnerilla on taas välähtänyt oikein viimeisen päälle. Jungner on ehdottanut Aamulehdessä että hallitus antaisi 10 miljoonaa euroa Ylelle, jotta Yle voisi sitten antaa elvytysapua mainoselokuvia tuottaville pienille mediayrityksille. Ajatus herättää muutamia kysymyksiä:

A) Miksi Yle elvyttäisi yhdenkään mainoselokuvia tuottavan firman toimintaa; ostaisiko Yle sitten nuo mainosleffat omaan käyttöönsä ja jos näin, niin missä niitä näytettäisiin? Ylellä? Mainoselokuvia?

B) Millä perusteella Yle jakaisi tuon 10 miljoonaa? Hakemusten perusteella? Hyvä-veli-periaatteella? BBC:lle?

C) Miksi tarvitaan valtion omistama televisiokanava välikädeksi jakamaan rahoja? Jos tukia jaetaan, niin miksi välikäsi ei ole jokin riippumaton taho?

D) Tasa-arvoistaisiko ja -päistäisikö tämä todella suomalaisten televisioyhtiöiden toimintaa ja toimintaedellytyksiä?

E) Miten voidaan taata, ettei Yle ala käyttää rahoja oman hyvänsä edistämiseen? "Me annettiin teille sillon rahaa, niin alkakaahan tehdä meille ohjelmia.."

Voi ristus. Tämä valtion omistama propagandamedia alkaa olla jo sooo läst siison, kun internetkin on keksitty.

Ote kirpoaa

Olen ollut alkuviikon Tampereella, koska aloin taas ihka oikeaksi opiskelijaksi. TTVO tarjoaa tänä keväänä journalismin kurssia, joka siis pitää sisällään sekä kuvajournalismin että kulttuurijournalismin kurssit, eikä näiden käsitteiden sisäistämisestä voi ainakaan haittaa olla. Sen lisäksi kaipasin myös sisältöä elämälleni, ja nyt on hyvä syy käydä viikottain Tampereella.

Siinä opiskelun ohessa tapasin kaikennäköisiä ja -mallisia ihmisiä ja tajusin, että olen aivan totaalisen pihalla siitä, mitä koulussani tapahtuu. Surullista se on siksi, että olen ainejärjestön pj ja opiskelijakunnan valtuustossa, ja tavallaan pitäisi olla perillä asioista. Ennen kuin ymmärsin olevani totaalisen kujalla, tietysti loukkaannuin.

Maanantaina tapasin Taffia (Tampere Art Factory) puuhaavan opettajan, jolla oli huoli kansainvälisten vieraiden, lähinnä opiskelijoiden, ohjelmasta ja kestityksestä Taf-viikolla. Lupasin ainejärjestöni kanssa sen hoitaa ja lätisimme sitten kaikki muutkin kuulumiset samalla. En tiennyt esimerkiksi sitä, että AMK:jen kansainvälisiin koulutusohjelmiin haku on NYT eli 12.1.-13.2. ja ettei koulussamme voi opiskella enää suomenkielellä visuaaliseksi suunnittelijaksi. Opettaja totesi jossain vaiheessa että "Emmi sähän olet ihan pihalla siitä mitä täällä tapahtuu, skarppaapa nyt ja muuta takas Tampereelle." Otin tietysti sisäisesti herneen nenään ja ajattelin että mitä tuokin alkaa tuossa hyppiin silmille, mä olen ihan yhtä perillä kun muutkin. Siihen tosin ei vaadita hirveästi.

No, varsinainen valaistuminen tapahtui eilen, kun istuin poikien kanssa kehittelemässä uutta tv-ohjelmaa. Minulla oli vaikeuksia pysyä kärryillä siitä, mitä eri termit tarkoittavat ja mitkä ovat niiden keskinäiset erot. En myöskään yhtään ymmärtänyt että miksei heidän tarvitse kehittää kokonaan uutta formaattia, vaan he voivat vain muokata vanhoja. Jossain vaiheessa Pauli totesi ettei minun pitäisi puuttua asiaan kun en ole koko syksynä ollut koululla enkä siis tiedä mistä puhutaan. Ja taas, vedin tietysti sisäisesti herneen nenään.
Tuon jälkeen lähdin istumaan bussiin melkein tunniksi (koska VR ei ymmärrä yhdistää käsitteitä Pirkanmaa ja taajamajuna) ja mietin siellä elämääni.

He olivat oikeassa, olen menettänyt touchini TTVOlla opiskeluun. On se luojan lykky, että ilmoittauduin edes yhdelle kurssille, tapaan ihmisiä ja saan uusia näkökulmia elämääni. Kauhistuin ajatusta jossa minulla olisi ainoastaan yksi elämä ja sidosryhmä, työpaikka, ja muuten istuisin kotona sohvalla katsomassa Emmerdalea. Miten ihmiset pysyvät järjissään viettäessään tuollaista elämää? Tulen onnelliseksi katsoessani kevään kalenteria; se täyttyy jatkuvasti. Olen siis elossa.

On syytä ohjeistaa

Nimittäin polttareideni järjestelyissä. Ei siten että ne nyt olisivat ihan lähiaikoina tai edes vuosina, mutta onpahan kriisin sattuessa mustaa valkoisella. Viime päivät on siis käytetty pahimpien mahdollisten hää- ja polttariskenaarioiden hahmotteluun.

1. On syytä tarkistaa haluanko viettää seuraavat 24h polttareihin kutsuttujen ihmisten kanssa. Missään koskaan ei ole kiveen hakattu, että polttareissa saa olla vain miehiä/naisia, joten olkaa avarakatseisia. (Sitäpaitsi miespuolisilla ystävilläni on ehkä yhteensä niin paljon munaa kuin osalla naispuolisista kavereistani.)
2. Missään, koskaan, minään päivänä en halua mitään teemaa. En häihini (jos siis Star Warsia ei lasketa) enkä polttareihin.
3. Kaikki minuun kohdistuva nolaaminen tai myötähäpeää tuottava toiminta on kielletty, en siis halua erään ringettejoukkueen tavoin myydä kortsuja huoltoaseman vessassa. Poikkeuksena köyttäminen puuhun esimerkiksi Barbadoksella tai Jamaicalla.
4. Minuuttipeli on kielletty. Myös Barbadoksella.
5. Ei jalkojen koskettelua.

Tähän hätään en keksi muuta, mutta kerron kun tulee mieleen. Toisaalta, Henri Sisäpiiri Haaksiala ja Hanna Emeritus Järvisalo tekivät tänään lakialoitteen avioliittolain muuttamisesta siten, että ennen kihlautumista täytyy todistetusti seurustella 7 vuotta, esiaviollinen seksi keskenään ja erikseen on kielletty ja kihlautuessa on päätettävä hääpäivä ja mentävä sinä päivänä naimisiin. Nopealla ynnäyksellä siis häitä ei ihan vielä näinä päivinä ole tulossa.

Messias Halla-aho

Uusimmassa Cityssa on taas haastattelu Perussuomalaisten kaupunginvaltuutetusta Jussi Halla-ahosta. En ole ehtinyt vielä lukea sitä kokonaan, silmäillyt vain. Ilokseni kuitenkin artikkelista pomppasi silmiin kohta, jossa Halla-aho kertoo ettei pidä ihailijoistaan, saamastaan maineesta ja vielä vähemmän niistä "molopäistä jotka huutaa kilpaa neekeriä ja ählämiä". Thank you Lord, meillä on siis vielä toivoa. Ohessa yhden Halla-ahon retoriikalla kyllästetyn opetuslapsen kommentti:

Suomesta on hyvää vauhtia kehittymässä MAMUlandia! Mestari JHA on niitä harvoja, jotka uskaltavat tämän ilmaista! Kansan syvät rivit kaipaavat johtajaa, joka palkitsee häneen uskovia ja ojentaa ulkopuolisia! Siksi äänestin Häntä!

Kaikki cityläiset yhdessä Perussuomalaisia ja Sisua äänestämään!

Halla-aho itsessään ei ole vaarallinen eikä idiootti, vaan älykäs mies joka osaa perustella sanomansa. Harmikseen on vain pakko todeta, etteivät kaikki nuo Halla-ahoa messiaana pitävät punaniskat ole. Ja se tekee tilanteesta surullisen. Eduskuntavaaleissa se viimeistään nähdään.

Seksivalistusta

Tänään kolahti luukusta Me-lehti, joka ei siis ole Keskustan jäsenlehti vaan Suomen Lähikauppa Oy.n (entinen Tradeka) lehti. Lehdessä harvoin on mitään järkevää luettavaa, toisin kuin Pirkassa jossa on Niksipirkka, kaikkien laihialaisten maanpäällinen taivas.
Tällä kertaa oli kuitenkin tyhjentävä artikkeli nuorista ja seurustelusta, jossa faktaa ei juurikaan ollut, ainoastaan lukijoiden (?) omia kokemuksia. Lähinnä siis voivottelua siitä, kuinka 16-vuotiasta tytärtä ei saa päästää yökylään koska sehän olisi melkein seksiin kannustamista. Hämmentävää, miten 50-vuotiaat Marja-Liisat edelleen kuvittelevat että seksiä harrastetaan vain yöllä pimeässä.

Viimeisessä tarinassa meinasin kuitenkin höriä keitot väärään kurkkuun. Siinä yksinhuoltajaäiti kertoi poikansa tulleen kysymään voisiko äiti ostaa nuorelle parille kortsuja, kun ei itse kehtaa. Hän oli vielä antanut rahatkin siihen kortsupakettiin. Oh my god kuinka hienoa! Noiden sievistelevien kotirouvien tarinoiden sekaan oli päästetty tarina siitä, kuinka seksi ei välttämättä olekaan kaiken pahan alku ja juuri. Nyt joku tietysti älähtää, ettei 15-vuotias saisi vielä edes harrastaa seksiä ja liibalaabadaaba. Mutta eikö kuitenkin ole parempi, että poika pyysi kondomeja ja äiti osti niitä, kuin että tuon pojan nyt 16-vuotias tyttöystävä olisi 2kk vanhan tyttövauvan äiti?

Kun itse teini-ikäisenä menin lääkärin puheille saadakseni e-pillerit, käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Lääkäri: Ne pillerit maksaa jonkun verran. Tiedäthän sä sen?
Minä: Tiedän.
- No kukas ne sitten maksaa? Poikaystävä?
- Äiti.
- Siis kenen äiti?
- Mun äiti.
- Siis sun oma äiti? Tietääkö se tästä?
- Tottakai tietää. Miksei tietäis?
- No sä olet niin nuori...
- No entä sitten?
- No hyvähän se tavallaan on.
- Miten niin tavallaan?
- No että tollain puhuu vanhempiensa kanssa..
- Niin on.
- Yleensähän näistä ei oikein puhuta vanhempien kanssa.

Lääkäri oli siis suunnattoman hämmentynyt siitä, että hain e-pillereitä niin että äitinikin tiesi. Sehän tarkoitti myös sitä, että äiti tiesi minun aikovan harrastaa seksiä. Ja mikä oletusarvo on se, että "yleensähän näistä ei oikein puhuta vanhempien kanssa"? Kenen kanssa sitten? En yhtään ihmettele että tytöt tulevat raskaaksi, kun edes lääkärit eivät kannusta puhumaan seksistä kotona.

Tein myös pienen kotigallupin. Tulos: poika ei voi pyytää äitiään ostamaan kortsuja. Äidille ei pidä edes kertoa harrastavansa seksiä. Ajatuskin olisi varsin puistattava.

Mun elämä, milloin siitä tuli näin (tylsä)

Ei tylsä, vaan tavallinen. Ja tavallinen tuntuu hyvältä.

Olen alkanut pitää siivoamisesta ja juoksen rätti kourassa ympäri asuntoa, koska murut ovat inhottavia. Teen ruokaa, en vaan sitä perinteistä jauhelihakastiketta, vaan ruokia jotka vaativat aikaa ja tarmoa; laatikkoruokia joita pitää ensin paistaa ja kääntää ja vääntää tai pitkään haudutettavia ruokia. Tänään leivoin sämpylöitä että chili con carnen kanssa olisi tuoretta leipää.
Aina välillä käymme kävelyllä tai ulkona syömässä (kävellen), että saadaan raitista ilmaa. Eilen olimme yhden ystävän läksiäisissä, mutta en juonut tippakaan viiniä. Yksi perjantai-ilta olimme kotona ja katsoimme Tartu Mikkiin -ohjelmaa (Sami Hintsasta, aww). Enää puuttuu kävelysauvat ja tuulipuku.

Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen, nautin tästä. Nautin siitä, ettei tarvitse juosta baareissa ja olla sosiaalinen. Nautin siitä että olen kotona ja tavallinen.
Nyt katselen Vesku Loirin konserttia, joka vaikuttaa maailman parhaalta tv-ohjelmalta ever.

Onneksi ensi viikolla alkaa työt.

Elämäni kirjat

No myönnän ettei ihan koko elämän, pikemminkin joululahjakirjat.

1. Marian Keyes, Hurmaava mies
Ensimmäinen koskaan lukemani Keyes, mikä on varsin miellyttävä yllätys. Tykkään lukea hömpänpömppäkirjoja ja dekkareita, ja tää on tavallaan kumpaakin. Sen lisäksi, jos kirja saa sekä nauramaan että (melkein) itkemään, se on lukemisen arvoinen. Vähän niin kuin elokuvat. Mun onneni on, että itken niin helposti ettei ongelmia juuri tule. Mutta siis, mielenkiinnolla paneudun Keysiin uudelleenkin, kirja oli varsin koukuttava.

2. Tuomas Vimma, Gourmet
Suoraan sanoen, teos oli varsinainen pettymys. Vimman Helsinki-trilogian kaksi ensimmäistä osaa on ollut niin röyhkeitä ja yllättäviä, että odotin tältäkin paljon. Näemmä liian paljon. Vimma on unohtanut kokonaan olla röyhkeä ja vittumainen ja keskittyy ruuilla hifistelyyn, mikä ei sekään mene vaaditulla tavalla överiksi.

3. Charles Bukowski, Vanhan likaisen miehen juttuja
Kirja siis koostuu Bukowskin kirjoituksista Open City -lehteen. Aluksi oli vaikea keskittyä lukemiseen, koska kirjasta puuttuu esipuhetta lukuunottamatta kokonaan isot alkukirjaimet. Olisin halunnut korjata jokaisen punakynällä, mutta se olisi ollut kai turhan neuroottista. Kun pääsin siitä yli, ihmettelin takakannen hehkutusta rivoista ja rajuista teksteistä, koska eivät ne nyt olleet Täydellisiä Naisia pahempia. Kunnes tajusin että Bukowski on kirjoittanut tekstinsä 1960-luvulla joka muuttaa asioita hitusen. 60-luvulla olisi tavallaan ollut ihan hienoa elää, Bukowskista päätellen vapaan anaaliseksin aikakaudella.

4. Ingrid Noll, Rakkaat vainajat
Hmmm. Takakannen tekstissä sanotaan seuraavaa: Kahden hieman vinksahtaneen nuoren naisen ystävyydestä kertova tarina puistattaa ja huvittaa lukijaa. Ja se on niin totta. En oikein tiedä mikä on lopullinen tuomio, täytynee sulatella hetki ja analysoida jälkeenpäin. On vähän samanlainen olo kun joskus vuosia sitten Pigs -leffan jälkeen.

Jäljellä olisi vielä Finlandia-voittaja, Sofi Oksasen Puhdistus, mutta en tiedä pystynkö koskaan lukemaan sitä. Syistä että

A) Mitä kertoo ihmisestä se, että hän kirjoittaa ainoastaan ahdistavia tarinoita virolaisista prostituoiduista?
B) Kimmon sanoin, on kahdenlaisia kirjailijoita: Ne, jotka kirjoittavat avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan, ja ne, jotka väittävät muuta.
C) Jonotettuani joulun alla Helsingin keskustan Stockmannin lahjapakkaamossa 45min, suuri ja kuuluisa Finlandia-voittaja koki oikeudekseen ohitella kaikki muut, levitellä ostoksiaan ja pohdiskella erilaisten lahjapakkausten sopivuutta. Luulisi että sillä 20 000 eurolla saisi palkattua jonkun paketoimaan lahjat.

Ps. Kiitos sille iloiselle Suville joka lopulta paketoi ostokseni! Ystävällistä palvelua Helsingissä; rasti seinään.

Eläköön suomalainen huippu-urheilu!

Nyt kun Virpi Kuitunen on Tour de Skin kokonaiskilpailun johdossa ja voitti tämänpäiväisen kilpailun, on aika miettiä miten tähän ollaankaan tultu.

Kari-Pekka Kyrö, Hiihtoliiton entinen päävalmentaja, antaa Hesarin kuukausiliitteessä tulla kyllä kaiken liittyen siihen-skandaaliin-josta-Suomessa-ei-puhuta-koska-meidän-urheilijat-ei-kyllä-koskaan-huijaa. Alla otteita Kyrön haastattelusta.

"Hän (hiihdon entinen lajipäällikkö Pekka Vähäsöyrinki) toi minulle säilytettäväksi kasvuhormonia ja epoa. Silloin (vuosi 1998) minulla ei ollut vielä käyttöokemusta enkä tuntenut niitä aineita, joten en ymmärtänyt sitä asiaa. Mutta näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että se määrähän oli niin mitätön, että ei siinä ollut kysymys mistään hiihtomaajoukkueen lääkevarastosta. Minulle tuotiin vain sen verran, että kaveri on mukana, että se on hiljaa."

"Muistan, miten yksi hiihtäjä sanoi niin hyvin, että ei tästä tuu mitään, taas oli kahdeksan Olgaa tuloslistassa etupuolella. Italia, Venäjä, Norja, ne jylläsi. Kyllä me siinä sitten ymmärrettiin, että ei näillä puhtailla keinoilla mitään mahdollisuutta tule."

"En kuitenkaan halua puhua yksittäisten urheilijoiden lääkityksestä. Ei minulla ole mitään intohimoja tai haluja ryvettää urheilijoita. Nehän ovat muutenkin järjestelmän lapsia, järjestelmän kasvatteja ja lopulta uhreja. -- Nythän vastuu on siirretty yksilöille ja se on aivan naurettavaa, eihän ne yksilöinä toimi."

"Sitten tuli se Isometsän käry, ja se oli ihan totaalinen shokki ja järkytys. Se oli alkeellinen, surkea virhe, sitä on vaikea selittää itselleen mitenkään. Eihän tuommoista saisi tapahtua. Dopingtestauksen kannalta Hemohes on tyhmä aine, näkyy pitkään ja se on helppo analysoida. Oli tosi amatöörimainen temppu meiltä mennä siihen miinaan.
Isometsän kanssa tehtiin saunasopimus siinä sekasorron keskellä. Paavo M. Petäjän ja Leppävuoren kanssa siitä päätettiin. Idea taisi olla minun. Isometsä saa miljoona markkaa jos ottaa syyn omalle kontolleen."

"Kun sinne punaiseen taloon mentiin Virpi Kuitusen kanssa, niin siellä oli naisten aerobictunti meneillään. Siitä juostiin salin läpi yläkertaan ja monot kolisi. Turpeinen siellä oli letkun ja neulan kanssa valmiina. -- Tuon Kuitusen kohdalla minä teen poikkeuksen näistä urheilijoista. Siitä voi ja pitää puhua ihan reilusti, koska sehän tässä on käyttäytynyt ihan törkeästi sillä lailla, että se lähti omia avustajia ja heniklöstöä syyttämään. -- Kuitunenhan on minun valmentajanurallani käytännössä ensimmäinen, joka on hemoglobiinitesteissä jäänyt kiinni, jo paljon ennen Lahtea, Italian Brussonissa joulukuussa 2000. Kerroin Kuituselle että FIS-pomo Bengt-Erik Bengtssonin kanssa oli sovittu, että saat startata, mutta et tulla maaliin."

Lisäksi Kyrö kertoo maiden välisestä yhteistyöstä, jossa doping-oppeja haettiin Venäjältä ja Espanjasta, espanjalaisen jalkapallojoukkueen ja silloisten pamppujen mukana olosta; Marjo Matikaisesta, Esko Ahosta, Paavo M. Petäjästä ja Matti Leikoskista. Tarina ei ole kaunista luettavaa. Rivien välistä näkee miten kunnianhimo, ahneus ja voitonhalu ajavat epätoivoisiin tekoihin jotka taas paketin hajotessa muuttuvat entistä epätoivoisemmaksi. Mutta loppujen lopuksi, miten urheilu eroaa esimerkiksi politiikasta tai liike-elämästä? Omien etujen ajamista ja tavoittelua, reisille meneviä suunnitelmia ja pieniä virheitä joista ajan myötä paisuu suurempia ja suurempia.

On hankala uskoa, että Virpi Kuitunen kymmenen vuoden dopingin käytön jälkeen pelaisi nyt puhtailla jauhoilla. Toisaalta, miksi sitä pitäisikään vaatia tai edes odottaa kun muut urheilijat, maat ja Hiihtoliitto ovat samassa juonessa. En usko puhtaaseen urheiluun, eivätkä usko suomalaisetkaan (IS:n kysely). Ainakaan jos haluaa pärjätä.