Perjantai helvetistä

Tähän saakka olen kuvitellut, että haastattelun tekemiseen pystyy kuka tahansa ja miten päin tahansa, mutta eilinen muutti mieleni. Itse en uskaltanut olla hyvä haastattelija. Kyllä, en uskaltanut.

Haastattelu-workshopin ideana oli siis se, että kukin ryhmästämme (siis ne jotka olivat torstain johdannossa) haastatteli jotakuta muuta ryhmämme opiskelijaa. Haastattelun teemana oli yksinäisyys, ja tarkoitus oli saada haastateltavasta irti jotain oikeaa, päästä haastateltavan iholle ja tunteisiin kiinni ja saada hänet kertomaan tarinan. Siihen "vereen ja lihaan" (metafora jota Väliahdet toisti eilisenkin päivän aikana ainakin 16 kertaa) pääsi kiinni, kun sai haastateltavan rentoutumaan ja luottamaan haastattelijaan. No, se olikin sitten se helpoin tehtävä.

Itse lätisin haastateltavani kanssa ummet ja lammet; välivuosista, opiskeluajoista ja tulevaisuuden suunnitelmista, kunnes pääsimme hänen sivari-aikoihinsa. Aloitin homman hyvin, kunnes tajusin ettei haastateltava ollut koskaan käsitellyt isä-poika-suhteensa muuttumista sivariin menon vuoksi, eikä ymmärtänyt miksi valintaa ei hyväksytty. Tässä vaiheessa itselläni meni pupu pöksyyn ja pahasti. En uskaltanut kysyä enempää. En vain yksinkertaisesti uskaltanut kysyä haastateltavani tunteista, elämästä tai tarinoista joita hänellä olisi ollut. Ajattelin olevani hienotunteinen.

Haastattelun jälkeen (ja sen jälkeen kun itse olin ollut haastateltavana) ymmärsin, että se oli äärettömän huono tekosyy. Hienotunteisuudella ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä kunnioituksen kanssa. Haastattelutilanteessa ei saa olla hienotunteinen, koska silloin myönnät olevasi pelkuri. Riittää kun kunnioittaa haastateltavan tunteita ja menneisyyttä. Ymmärsin, mitä kunnioitus haastattelutilanteessa tarkoittaa vasta kun itse olin tullut haastatelluksi. Se tarkoittaa, ettei pakota haastateltavaa vastaamaan. Olin päättänyt ennen omaa haastatteluani, että on asioita joita en kerro, mutta ennen kuin huomasinkaan, olin unohtanut kameran ja "yleisön" ja lauloin isojakin asioita menneisyydestäni haastattelijalle. Eikä se loppujen lopuksi ollut edes kovin kamalaa.

Kamalampaa oli kun Pentti antoi meille palautetta. Voin kertoa, että hän on yksi kovimmista äijistä, joita koskaan olen tavannut. Puolentoista päivän tuttavuuden jälkeen hän laukoi sellaisia kommentteja, joita en ole läheisiltäkään ystäviltä koskaan kuullut, tai asioita joita en koskaan ole miettinyt. Lieneekö vain omaa vainoharhaisuuttani, mutta tuntui että hän arvosteli minua ja erästä toista opiskelijaa, (joka taas ei ollut torstaina) ankarammin kuin muita.

Workshopin päättymisen jälkeen illuusio täydellisestä koulusta kuitenkin romuttui. TARINAn hallituksen entinen jäsen, jonka vastuulla oli ollut roll-upimme suunnittelu (deadline joulukuussa 2008) ja hallituslaisten kuvaaminen nettisivuille (deadline marraskuussa 2008) ilmoitti että hän ei tee mitään, koska on niin kiire eikä huvita. Se sai minut taas ihmettelemään, että millä oikeudella ihmiset jättävät tekemättä asioita jos ei huvita. Onko todella niin, että työelämässäkin on ihan oikeutettua olla tekemättä jotain jos tuntuu siltä että se nimenomainen homma on tylsä. Jokainen kerta, kun henkilö X tai Y toimii näin, haluaisin kirjoittaa heidän CV:hensä "valehtelija, joka ei hoida hommiaan, välttelee työnantajaansa, ja käyttäytyy juuri niinkuin itse haluaa". Olen monesti sanonut, että itsekin pyrin tekemään asiat niinkuin itse haluan, enkä kuuntele muita. Tämä ei kuitenkaan päde asioihin, joissa on oma/jonkun muun tutun maine ja luottamus vaakalaudalla. Kamalin ajatus jonka tiedän on, että opiskelujen jälkeen minut tunnettaisiin sinä tyttönä joka jättää asiat tekemättä ja johon ei voi luottaa. Tällä alalla ei kuitenkaan ole liikaa töitä, eikä piirejä voi vaihtaa kun munaa itsensä jossain.

Jotta perjantaista olisi tullut vielä parempi, jouduin istumaan junassa lastenosaston lattialla koska juna oli täynnä. Kiitos nykyisen tekniikan, pystyin kuuntelemaan musiikkia eikä tarvinnut kuunnella sitä kuljuntaa ja rääkymistä, joka täytti vaunun. Eräällä pikkutytöllä oli koko kaksituntisen ajan aivan järjetön show käynnissä. Tyttö suuttui jos ei saanut laskea yksin mäkeä (lastenvaunu oli siis täynnä leikki-ikäisiä), hän suuttui jos äiti puhutteli häntä ja jos taas ei. Hän huusi kun sisko tuli lähelle, mutta kuitenkin roikkui hänen paidanliepeessään. Arvatkaa mitä vanhemmat tekivät? Ottivat tytön syliin ja silittivät päätä, jos tämä suuttui kun ei saanut olla yksin liukumäessä. He halailivat niin kauan että mäki oli hetkellisesti tyhjä, veivät tytön laskemaan ja estivät isosiskoa tulemasta silloin lähelle. Ja tätä kesti koko junamatkan. Pikkutyttö pyöritteli vanhempiaan aivan kuusi-nolla pikkusormensa ympärille, ja isosisko sai olla oman onnensa nojassa. En tietenkään tiedä perheen taustoja tms. mutta olihan tuo junamatka nyt todella absurdia katsottavaa. Toivottavasti isosiskokin otetaan joskus syliin, ja hänen päätään silitetään.

Kuitenkin, kun tulin kotiin, minua odotti punaviini ja tänä aamuna sain tuoreita croissanteja sänkyyn. Muistin taas, että voi tämä elämä olla ihan ihanaakin.

Ps. Olen saanut tuntemattomalta ihmiseltä linkin Riemurasian kuvaan, jonka kuvateksti on Star Wars Wedding. En keksi muuta selitystä, kuin että linkin lähettänyt ihminen lukee blogiani, joten kiitos menee varmaan tätä kautta perille.