Nuori Suomi ja Kaikki Pelaa

Aamulehden sunnuntain Asiat-liitteessä oli juttu suomalaisesta Junioriurheilusta ja sen alennustilasta. Artikkelin mukaan viimeinen suomalainen huippu-urheilija-vuosiluokka ovat 1983 syntyneet; sen jälkeen ei voida puhua sukupolvista vaan yksittäisitä sattumista ja vahingoista. Valmentajat peräänkuuluttavat omaehtoista opettelua, innokkuutta ja vapaa-ajan höntsäily-kulttuuria. Tasa-arvoistavat kampanjat Nuori Suomi ja Kaikki Pelaa! ovat muuttuneet tasapäistäviksi kampanjoiksi ja junnumassat muuttuvat harmaaksi-sellaiseksi.

Kuulostaa hämmentävän tutulta; onko se todella vain junnu-urheilu joka kärsii ns. tasa-arvoistamisesta?

Suomessa on totuttu sosialistiseen kouluttamistapaan oli kyse sitten matematiikasta tai jalkapallosta. Kukaan ei saa olla toista parempi, ja vaikka joku sattuisi olemaan, siitä ei pidä tehdä numeroa vaan päinvastoin, murskata lahjakkaan lapsen unelmat ja haaveet.

Jutussa puhutaan myös tasoryhmistä. Tiedostavat vanhemmat, nuo lastensa kuluttaja-asiamiehet ovat nostaneet metakan siitä että naapurin Pikku-Petteri on eri ryhmässä harjoittelemassa kuin oma Kulta-Nuppu ja Nupulle tulee siitä paha mieli. Se on epäreilua, epäreilua ja epäreilua. Nämä kuluttaja-asiamiehet eivät hyväksy lapsensa olevan vähemmän lahjakas kuin naapurin lapsi, ja yrittävät väkisin tehdä lapsestaan maailman huippua.
Anteeksi, eivät tehdä, vaan teetättää. Jos lapsi ei pärjää koulussa se on opettajan vika, ja jos lapsi ei osaa kuin kärkkärin, se on valmentajan vika. Opettajien ja valmentajien pitäisi jalostaa lapsista jotain maata mullistavaa, mutta lapselta ei odoteta minkäänlaista panosta. On helppoa syyttää jotain muuta tahoa, kuin katsoa peiliin ja kysyä itseltään: Olenko todella kannustanut lastani tekemään parhaansa? Olenko päästänyt hänet kuraan harjoittelemaan saksipotkuja tai auttanut matematiikassa vaikka televisiosta tulee samaan aikaan Amazing Race?

En nyt missään nimessä tarkoita sitä, että ainoastaan lahjakkaita lapsia pitää kouluttaa ja opettaa ja vähemmän lahjakkaat jääköön oman onnensa nojaan. Itse lentopalloiluaikoinani jälkimmäiseen ryhmään kuuluneena tiedän miltä tuntuu istua vaihtopenkillä turnauksesta toiseen kun valmentajia ei edes huvita yrittää valmentaa. En ymmärrä keneltä se olisi pois, että lahjakkaat lapset saisivat vaatimaansa opetusta kuten myös vähemmän lahjakkaat. Kuka siinä häviäisi, että vilkkaat lapset saisivat tarvitsemaansa huomiota ja räätälöityä opetusta niin ettei heidän tarvitsisi ruokalan tätiä ärsyttääkseen ottaa enemmän ruokaa kuin ensimmäisellä kerralla on sopivaa.