Tervetuloa liskot

Eilen juhlittiin Anitan syntymäpäiviä, ja melkoiset kekkerit olivatkin. Itse selvisin sen suuremmitta vammoitta, mutta tulipahan siinä yksi murtunut nilkka, kaksi selkävammaa ja yksi hulahulavanteen pyörittämisen ennätys. Sinänsä tuo ennätys ei ole vamma, mutta oli vaan pakko mainita siitä. Ajattelin hankkia meillekin Nintendo Wiin että voi pyörittää pyllyä illasta toiseen kun en keksi muutakaan sisältöä elämälleni.

Journalismin kurssilla olemme päässeet haastattelun ihmeelliseen maailmaan. Huomenna on tarkoitus itkettää haastateltavaa, mutta ei sillä kivalla tavalla. Ideana on haastatella pariansa aiheesta yksinäisyys ja löytää parin sielunelämästä jotain niin syvällistä ja tunteellista, että haastattelussa on järkeä. Haastattelutilanne myös kuvataan.

Kamala ajatus. Huomenna pitää siis mennä itseensä ja kertoa sellaisia asioita joista ei itsekään tiedä tietävänsä. Kysyin saako paikalle mennä kännissä, mutta se ei ollut toivottavaa. Wonder why..

Aina välillä mietin miten workshopin vetäjä, YLEn tuottaja Pentti Väliahdet, pystyy elämään itsensä kanssa. Hän kertoi esimerkkejä haastattelutilanteista ja haastatelluista, eivätkä aiheet ja teemat ole aina olleet kaunista katsottavaa. Vaatii haastattelijalta käsittämätöntä sietokykyä haastatella ihmisiä ja tehdä dokumentteja kipeistä aiheista, kun kuitenkin itse täytyy pysyä coolina tapahtui mitä hyvänsä.

Olen jotenkin aina ajatellut, että haastatteluissa ja dokkareiden tekemisessä kamalinta olisivat hiljaiset hetket kun ei ole mitään sanottavaa. Radiohaastatteluissa ehkä näin onkin, mutta televisioitavissa haastatteluissa ei. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, niin tajusin tänään kasvojen kertovan enemmän kuin sata sanaa. Vanhojen kasvojen. Ironista on, että kamera ei kestä kaikista kauneimmillaan olevan 25-vuotiaan nuoren naisen kasvoja samalla tavalla kuin 89-vuotiaan mummon. Ehkä tästä syystä vanhuksia ja lapsia kuvataan enemmän kuin ns. nuoria aikuisia. Aikuisista ihmisistä kertoviin kuviin tarvitsee aina keksiä jotain muuta shokeeraavaa tai joku muu "thing", kun taas vanhuksen kasvot ovat sellaisenaankin mielenkiintoiset.

On vähän hämmentävää miten paljon itsestään selviä asioita on tullut mietittyä viime viikkojen aikana. Eräs opiskelukaverini joka työskentelee myös freelancer-toimittajana totesi kuultuaan journalismin kurssista ettei tarvitse sitä, kun osaa jo olla toimittaja.
On varmaan ihan totta, että kun muutaman vuoden työskentelee toimittajana, osaa kirjoittaa tekstin, tietää mikä on ingressi ja kuinka juttuidea esitetään uutispäällikölle. Silti se ei tarkoita, että osaisi pohtia omia näkökulmiaan, juttutyyppien erilaisuutta ja haastattelun tekemisen vaikeutta.

Haastoin TARINAn kanssa koulumme henkilökunnan ja opiskelijat katsomaan peiliin ja miettimään omaa tapaansa tehdä töitä juuri tästä syystä. Vaikka kuinka olisi alkanut opettaa kymmenen vuotta sitten, se ei tarkoita ettäkö olisi siinä kovin hyvä tai edes välttävä. Sama pätee opiskelijoihin; on turha odottaa laadukasta opetusta jos itse ei antaudu vuorovaikutukselle. Saa nähdä mitä siitä tulee. Toivottavasti edes jotkut saavat vastauksia kysymyksiinsä.

Ja koska Pauli nillittää kun blogissani ei ole kuvia, niin ollos hyvä: