Ruoskin itseäni

Tein eilen jotain niin typerää, että teki mieli lyödä itseäni ja lujaa.

Olin Anttilassa ostamassa naamanpuhdistusaineita kun huomasin että kosmetiikkaosastolla oli myös yksi vanha ja oikein rakas ystäväni. Normaali ihminen olisi siinä vaiheessa mennyt tervehtimään ja kyselemään mitä kuuluu, mutta en minä; jouduin paniikkiin ja piilouduin rasvahyllyjen taakse. En paniikkiin siitä, että en pitäisi kyseisestä ihmisestä tai että välillämme olisi skismaa, vaan siksi etten ollut nähnyt häntä ainakaan kolmeen-neljään vuoteen ja tilanne olisi ollut kiusallinen. Kai se on siis pakko myöntää, että minäkin olen vain ihminen, suomalainen sellainen, enkä pidä tilanteista:

- No mitäs sulle?
- Ihan hyvää.
- Asut edelleen täällä Helsingissä?
- Joo, Teemukin muutti tänne pari vuotta sitten.
- Just just.
- .... Tota, mitäs sä täällä? Etkö enää asu Tampereella?
- En. Tai siis joo puolet viikoista, mut mä käyn täällä töissä.
- Aijaa.
- Joo.
- ...
- Niin..
- Oli kiva nähdä.
- Joo niin oli. Tosi kiva. Hei soitellaan ja nähdään!
- Joo tietenkin.
- Mun pitää nyt mennä.
- Okei, heippa.
- Moi.

Ensinnäkin vihaan tilanteita, joissa ei ole mitään puhuttavaa. Tai keskustelu on vaivalloista eikä kumpikaan oikein tiedä mitä sanoa ja vielä vähemmän muistaa mitään siitä mitä toinen on sanonut. Toisekseen, en halua alkaa pakon edessä kertomaan parisuhteestani, työstäni tai puolueesta, koska miksi ketään stadilaista kiinnostaisi miltä Ylöjärven poliittinen tilanne näyttää. Lukekoon täältä.

Mutta häpeän sitä, että olin hirveä ihminen ja lymyilin mielummin hyllyjen takana (enemmän kuin epäillyttävän näköisenä) kun menin juttelemaan ystävälleni. Tiina, jos luet tätä, olen pahoillani.

Sen lisäksi olen kuumeessa ja menossa Naamoihin. TTVO:n perinteiset Ole Naamat - Näe Naamat -kekkerit siis. Jos olen huomenna kuollut, niin syyttäkää Rumaa, koska tässä maassakin näemmä saa syyttää ketä vain, mistä vain. How cool is that?