a nearly Perfect Day

Jestas että voi pieni ihminen olla onnellinen. Edes yksi vihainen ja vittuuntunut demari ei saanut päivääni pilalle. Uuden työpaikan kunniaksi mulle tarjottiin ehkä paras katkarapu-toast koskaan (oli se muukin ruoka hyvää), viini oli upeaa (eipä uskoisi), eikä leffakaan nyt huono ollut.

Kävin siis katsomassa Mamma Mia!:n. Jos olette nähneet Tampereen Työväen Teatterissa pyörivän musikaalin Vuonna 85, tiedätte mitä tarkoitan kun sanon, että se oli taas musikaali, jonka kappaleet oli valittu etukäteen ja juoni rakennettu siihen ympärille. Tässä se tosin ei häirinnyt ihan niin paljon, (kun lopetti seuraamasta epäjohdonmukaisuuksia), kuin tuossa Tampereen lahjasta maailmalle kertovassa teatterimusikaalissa. Ehkä oli pitkästä aikaa hyvä saada silmät ja suut täyteen epärealistista optimismia, niin voi taas jonkun tovin elää siinä uskossa että maailma on hyvä paikka. Eikä siis antaa kenenkään pikkusieluisen demarin pilata päivää sillä ettei ole vaivautunut selvittämään asioita ennen kuin hyökkää kimppuun. Onko se minun vikani, ettei demarinuoria ole olemassa? Ei. Niinpä.

Taidanpa avata viinipullon ja alkaa siivoamaan. Jotain iloa siis siitäkin leffasta ja onnellisuus-ähkystä.