Taantuma

Olen tainnut taantua takaisin yläkouluikäiseksi. Olen nimittäin alkanut kuunnella suomalaista rappia taas. Ero taitaa olla ainoastaan se, että nyt en ehkä pura kaiken valtakunnan angstejani musiikkiin ja ajattele yhteiskunnan olevan automaattisesti paha ja mätä. Vaikka kyllä niissä teksteissä jotain järkeäkin tuntuisi olevan.

Kaikki tämähän lähti siitä, kun Neloselta tuli Tyttö, sinä olet tähti! -leffa. Kyseinen elokuva sattuu olemaan yksi lemppareistani, yleensäkin tuollaiset musiikkia täynnä olevat itsensäetsimis-leffat putoaa aika hyvin. Leffassa on aika paljon suomalaista rappia, mutta ehdottomasti lempparini on Alarikin Mun Suomi (osa2). Syystä tai toisesta sitä tai lyriikoita ei löydy netistä, mutta Metelin sivuilta löytyy pieni näyte.

Arvatenkin biisin sanat kuvaa suomalaista yhteiskuntaa ja sitä mikä siinä ei toimi. Onkohan koskaan tehty rap-biisiä joka kertoisi hyvistä asioista (ja nyt siis rakkaus ei "riitä"). Mun Suomi (osa 2) kertoo siis perheväkivallasta, rikollisten tuomioista, alkoholista ja lääkkeistä, siis niistä asioista jotka tiedetään ongelmiksi mutta silmät silti enemmän tai vähemmän suljetaan. Sitä mitä ei näe, ei ole olemassa.

Allekirjoitin kuntavaalien alla Lasten ja nuorten valtuutetun huoneentaulun lisäksi toisenkin lupauksen, ja se oli Amnestyn naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi tehtävän työn lupaus. Ohjeet kunnan päättäjinä työskenteleville löytyvät Amnestyn nettisivuilta. Teema on aivan loistava ja sitoudun tavoitteisiin, mutta hieman hämmentää ettei miehiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi tehty samanlaista vetoomusta. Vaikka naisiin kohdistuu vuosittain kolminkertainen määrä väkivaltaa miehiin verrattuna, ei naisia pidä pitää sen tärkeämpinä.
Ensi- ja turvakotien liitto on tehnyt Vaiettu naiseus -projektia, johon on koottu lasten kokemuksia äitien tekemästä väkivallasta.Raportti projektista löytyy Ensi- ja turvakotien liiton nettisivuilta ja osoitteesta www.ensijaturvakotienliitto.fi/@Bin/1731951/Ihan+kun+se+ei+olis+mun+äiti.doc. Voidaan olla siis tutkitusti sitä mieltä, että kun äiti pahoinpitelee isää, se on, jos mahdollista, vielä traumaattisempaa lapselle kuin isien tekemä väkivalta.

Alla on tilastokeskuksen vuonna 2006 tekemä taulukko poliisille ilmoitetuista perhe- ja parisuhdeväkivaltatapauksista vuosilta 1997-2005



Olen yrittänyt etsiä Ylöjärven nettisivuilta tietoa siitä, onko Ylöjärvellä olemassa perheväkivallan ennaltaehkäisemiseksi tai naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen toiminnan toimintaohjelmaa tai vastaavaa, mutta en ole löytänyt. Käsittääkseni Ylöjärvellä on toimintasuunnitelma lastensuojelun puolella lapsiin kohdistuvan väkivallan uhreille, mutta siinä ei oteta huomioon kaikkia niitä erityistarpeita, joita koko muulla perheellä on. Väkivalta jättää kuitenkin elinikäiset arvet, jotka eivät helposti parane. Tuntuu siltä, että taas hoidetaan perheenjäseniä omina yksiköinään; lasta lastensuojelun ohjelmalla, äitiä jollain muulla ja sisaruksia koulukuraattorilla (jos sellainen sattuu olemaan). Unohdetaan se, että perhe on muutakin kuin käsite sekalaiselle joukolle ihmisiä, jotka sattuvat asumaan saman katon alla.

Itse olen yläasteaikoina käynyt erinäisten syiden takia perhekeskuksessa keskustelemassa siitä, miltä tuntuu. Menin terveydenhoitajalle esimerkiksi särkevän polven takia (paljon myöhemmin diagnosoitiin rasitusvamma) ja pian huomasin istuvani psykologin puheilla ja kertovani hänelle että polvi on kipeä. Tämä ei ole vain yksi kokemus, vaan esimerkkejä siitä, että hoidetaan ihmisiä joilla ei ole sen alan hoidettavia tarpeita, on lukemattomia. En ole alan ammattilainen, enkä osaa sanoa pitääkö tämä todella paikkansa, mutta näin maallikon silmin näyttää siltä kuin kaikkia muita olisi helpompi hoitaa kuin niitä, joilla hoidettavaa on. Se on sitä silmien sulkemista.

Ehkäpä joku terveydenhuollon ammattilainen osaa vastata näihin kysymyksiin. Ehkäpä ei. Toivottavasti nämä eivät kuitenkaan ole taas niitä asioita joista ei ole Ylöjärvellä pruukattu puhua.