Kun tyttö Giganttiin lähti

Kodinkonekauppiaat on kyllä ehdottomasti yksi nerokkaimmista ammattikunnista. Jos itse olisin kauppias, niin tekisin juuri niin kuin kauppiaat nytkin, palkkaisin myyjiksi vain nuoria miehiä, joilla on kiva hymy ja kiva peppu, ja jotka myyvät (varsinkin naisille) mitä vain.

On oikeastaan äitini syytä, että ostan vaikka keittiökoneita kun tuollainen hottismyyjä ymmärtää niitä minulle tarjota. Olen aika varma, että jos giganttipoika tajuaisi myydä äidilleni kuntopyörän, hän ostaisi sen muitta mutkitta ja muutaman lisäosankin vielä. (Olemme maksaneet vuosia satoja euroja kuukaudessa kaiken maailman kuntosaleille, kuitenkaan käymättä kymmentä kertaa enempää. Siksi siis ajatus kuntopyörästä on tässä tapauksessa täysin absurdi.)

Tarina siis juontaa juurensa siitä, että viime syksynä kun menin ostamaan tv:tä ja olin asettanut hintakatoksi 600euroa, koska en varsinaisesti edes tarvitse televisiota. Poistuin kuitenkin kaupasta alennuksineen 850 euron tv:n kanssa, koska resoluutio oli suurempi kuin halvemmissa, kuva paljon, paljon, kirkkaampi, värit paremmat ja ja ja.. Sillä ei ollut kerrassaan mitään tekemistä että myyjä lupasi itse kantaa tv:n autooni ja kyykkiä piukeissa työhousuissansa pitkin pihoja. Olisi se kai tullut asentamaankin telkkarin kun olisin tarpeeksi räpsytellyt.

Talvella marssin samaiseen Giganttiin, ja halusin uuden puhelimen. Ihan tavallisen, ilman mitään krumeluureja, ja poistuin vaaleanpunaisen nokialaisen kanssa jossa on kultarimpsuja ja koristuksia. Koska olin niin hyvä asiakas ja luotin myyjän ammattitaitoon, sain alennusta myös tuosta ihanuudesta. Ei siis syytä olla ostamatta! Viikon päästä ostin samaiselta dna-pojalta mokkulan, ja tietysti nopeamman yhteyden, koska tarvitsen sitä aivan ehdottomasti.

Eilen menin (taas) Giganttiin ostamaan kameraa, jonka olin katsonut jo valmiiksi ja suunnitelma oli marssia liikkeeseen ja ulos 150 euron pokkarin kanssa. Kuinkas sattuikaan ettei tuota kameraa ollut varastossa, joten otin sitten vähän paremman (lue: kalliimman), ja kuljetuspussin ja isomman muistikortin ja kolmen vuoden takuun jajaja... Rahaa kului yli tuplasti suunniteltu määrä. Mutta koska se poika oli varsin söpön näköinen ja hymyilikin paljon ja vastaili tyhmiin kysymyksiini (Mikä tässä on vikana kun se maksaa näin vähän?) urheasti, oli reissu sen arvoinen.
Taas. Toivottavasti noilla giganttipojuilla on edes jonkinlainen provikkasysteemi..